Näyte kirjasta Rautatie
Luku I
Pakkanen paukkaa nurkissa, räiskää pitkin aidan selkiä ja seuloo huurua puihin ja pensaihin. Aurinko kultaa kirkon ja tapulin ristejä, paistaa hauskasti härmäiseen koivikkoon ja valaisee joka savupatsaan, joita kiemuroitellen kumpuilee piipuista ja lakeistorvista läheltä ja kaukaa. Tie ei ihan juuri kuolemataankaan huuda reen jalaksen alla, vaikka surullisesti ja toivottomasti se valittelee.
Kuusen latvassa kyyhöttää harakka, kaula lyhyenä ja paksuna, pää höyhenien sisässä. Se on jo päivän valetessa männiköstä yöpuultaan pellon takaa liikkeelle lähtenyt, lentänyt riihen peräitse ja navetan yli ja istuutunut pappilan puutarhaan, jossa aivan yksinään seisoo kuusi koivujen keskessä.
Ei ole harakka vielä aamiaista saanut, ei aukea kyökin ovi eikä näy ajavata pappilan pihalla. Eilen hyvä piika nakkeli tähteitä harakalle, ja eilen kun yksi hevosensa kanssa kartanolta lähti, niin toinen tuli...
Joku tuolta sakastin perästä nytkin ajaa--tuleekohan se?... Ei tule pihaan, jäälle kääntyy, pappilan alaitse ajaa, vitkalleen kituuttaa jäätä pitkin, hevonen huurussa ja miehen parta... Harakan mieli käy surulliseksi, sillä on nälkä ja vilu ... ei nyt siallekaan naura, vanhalle ystävälle, joka tuolla pahnansa ovella tongiskelee ... eilen tuolle vielä saattoi nauraa, nyt ei viitsi.
Harakka vaipuu yhä syvemmälle höyheniensä sisään, ei huoli kiinnittää huomiotaan mihinkään ... eikä ajatella mitään.
Eikä harakka huomaa, että niemen takaa jäätä myöten lähestyy hevosmies, kohoaa törmästä pihaan, seisottaa hevosensa kyökin eteen, nykäisee ohjaksia, ajaa vielä vähäisen ja kääntää koivua kohti, joka kasvaa toisella puolen pihaa, portin pielessä.
--Ptuu!--ptuu!--
Nyt vasta harakka hänet huomaa, kikahtaa, keikahuttaa purstoaan, hänen sydämensä hypähtää ilosta, ja hän laskeutuu alas puutarhan aidan seipääseen.
Mies sitoo hevosensa koivuun, asettaa loimen selkään, kaataa kauroja vasuun, panee sen eteen ja korjaa kerran vielä lointa...
--Eiköhän tuo nyt ehkä pysyne?
